Nuorison taisteluryhmä on saamassa ensimmäisen henkisen tulikasteensa. Se pääsee vierailemaan Sivarilan kuolemanvankilan teloituspaikalla, jossa on määrä panna täytäntöön isänmaanpetturin kuolemantuomio. Nuorisoryhmän vetäjä astelee edellä ja ryhdikkäät, sulkeisensa osaavat nuoret muodostelmassa perässä. Nuorisoryhmä nousee erityisesti tätä varten vuokrattuun tilausajoautoon, penkit täyttyvät parittain ja auton moottori jyrähtää käyntiin, kun se suuntaa kaupungin ulkopuolelle.

 

Sivarilan kuolemanvankilaan vievä tienhaara on merkitty erityisin hälytysvärisin tienviitoin, jotka saavat nuorten mielikuvituksen laukkaamaan. Monet kerrat on heitä toki tällä samalla autolla kuljetettu tätä samaa tietä taisteluharjoituksiin, värikuulasotiin tai muihin Sotilaallisten Isänmaallisten Nuorten luonnostaan rakastamiin tilaisuuksiin, joiden muisto on säilyvä suloisena nuoruuden jälkeenkin. Silloin Sivarilan tienhaara on mennyt nopeasti ohi, ja se on korkeintaan herättänyt nuorissa ohimeneviä mielikuvia siitä, että tuolla tehdään tärkeää isänmaallista työtä, jota ei sovi häiritä. Kun auto nyt kääntyykin sinne, se tuntuu nuorista ohikiitävän hetken ajan epätodelliselta.

 

Sivarilan tiellä on vartiomies koppeineen. Hänen olallaan keikkuu raskas rynnäkkökivääri, ase, jolla ei haavoiteta, vaan surmataan vihollinen. Hän kohottaa kätensä pysähtymismerkkiin, ja kaikki tietävät, että jos merkkiä ei noudatettaisi, hänellä olisi oikeus tulittaa tappaakseen. Se on sotilaallisuuden olemus ja sotilaan osa, joka on nyt mahdollisimman monen suomalaisen osa, maassa, joka on Sotilaallinen ja Isänmaallinen.

 

Vartiomies tarkistaa kulkuluvat. Se ei vie pitkää aikaa, koska hänellä on langattomia tietoliikenneyhteyksiä käyttävä käsilukulaite. Nuoret katsovat häntä kunnioittaen ja ihaillen, kuten asemiestä Sotilaallisessa Isänmaallisessa Suomessa aina katsotaan. Nuorten mielessä vilahtaa yksi Sotilaallisen Isänmaallisuuden perustavimmista iskulauseista: Mies on ase, ase on mies, asemies on ainoa mies. Ja totisesti tuntuu tämä vapautemme vartija olevan sulautunut osaksi asettaan ja ase häntä. Hänessä ja hänen aseessaan tulevat tosiksi Sotilaallisen Isänmaallisuuden syvimmät ihanteet, kansamme suloiset ihanteet.

 

Auto jatkaa matkaansa kuolemanvankilan viereiselle loittonemistielle, joka vie teloituspaikalle. Välillä auto pysähtyy, ja kuljettaja ja ryhmänjohtaja joutuvat keskustelemaan auton vierelle tulevien sotilaiden tai sinivalkoisiin pukeutuneiden puolisotilaallisiin muodostelmiin kuuluvien miesten ja naisten kanssa. Nuoret tarkastelevat näitä ihmisiä esikuvinaan, sillä se on jokaisen nuoren osa Sotilaallisessa Isänmaallisessa Suomessa.

 

Lopulta auto on hitaasti, perisuomalaisen mäntymetsän reunustamaa päällystämätöntä tietä köröteltyään saapunut teloituspaikan pysäköintialueelle. Sinne kulkuneuvo sitten jääkin. Nuoret nousevat autosta ryhmänjohtajansa jokaista elettä miltei vaistomaisesti lukien ja totellen. Näin he tekevät, koska he ovat Sotilaallisia ja Isänmaallisia, kauniin Sotilaallisen ja Isänmaallisen Suomenmaan tulevia sotilaita.

 

Sivarilan kuolemanvankilan suunnasta saapuvat nyt puolijuoksua teloitusryhmän miehet, Kuoleman Kaikkivaltiaan Majesteetin palvelijat. Heidän mustat univormunsa ovat koristellut pääkallon ja viikatemiehen kuvin. Heidän sota-asuissaan on myös heidän tunnuslauseensa, joka on peräisin Porilaisten marssista: ”Ty nu är stunden vår och nu är skördens tid”. Ruotsin kieli ja fraktuurakirjaimet antavat lainaukselle ajattomuutta, ikuisuutta: se on kuin luonnonlaki, joka kestää isältä pojalle ja pojanpojalle, ehkä jopa Sotilaallista Isänmaallista Suomeakin kauemmin.

 

Teloitusosasto järjestäytyy johtavan aliupseerin terävien käskyjen mukaan. Miehet kilauttavat kiväärinsä yhteen ja huutavat teloituskomennuskuntien yhteisen iskulauseen: ”Eläköön Kuolema, jonka käsi me olemme”. Nuorten sydämet sykertyvät lauseen kohtalokkuudesta. Pääkallomiehet asettuvat riviin ja varmistavat aseiden olevan tulivalmiita. Sitten saapuu ryömintävauhtia pyövelin auto.

 

Pyövelin autosta kaksi pyövelin apulaista riuhtoo ulos olemukseltaan rähjäisen ja viheliäisen miehen, joka irvistelee kuvottavasti. Hän on sotapalveluksenlaistaja niiltä ajoilta, kun se vielä oli laillista, ja kaltaistensa tapaan hän on pettänyt oman aatteensa saarnaamalla sotauhoa, vihaa ja tuhoa. Tämänkin hän vielä voisi saada anteeksi toimimalla laistajien työleirissä katuvaisena isänmaan palvelijana, mutta sen sijaan hän on piilotellut kotonaan kokonaista asekokoelmaa. Sellaiset aseet voivat olla suunnatut vain Sotilaallista Isänmaallista Suomea vastaan, ja joka Sotilaallista Isänmaallista Suomea vastaan nousee, kokee sellaisille varatun kuoleman.

 

Pyöveli astuu hänelle varatulle, suurella pääkallonkuvalla merkitylle puhujankorokkeelle. Koska paikalla on nuoria, hän selittää tuomion lukemisen ohessa ne siveelliset periaatteet, joihin kuolemantuomio perustuu. Hän korostaa tuomitun kansanvihollisen moninkertaisesti petturimaista luonnetta. Hän kertoo, että tämä laistaja saarnasi sotaa oikean komentoketjun ulkopuolella, kuin rintamalla vihollisen maksama pahanlaatija, ja sellaisen ainoa virka sodassa on kuolla nopeasti teloitettuna. Lopuksi pyöveli toteaa virallisesi, että laistajaroisto on saanut kuolemantuomion ja että teloitus on määrätty tälle kellonlyömälle.

 

Tämä on merkki toimia. Pyövelin apulaiset raahaavat pyristelevän ja rääkyvän petturiluonteen teloituspaaluun ja sitovat hänet kiinni. Koska hän on epämiehekäs pelkuri ja lutikka kansamme ruumiissa, hän pyytää sidettä silmilleen. Toinen pyövelin apulaisista asettaa rätin silmien eteen ja solmii sen kiinni. Pyövelin apulaiset poistuvat. Nuoret odottavat jännittyneinä toimintaa.

 

Teloitusosastoa komentava aliupseeri kohottaa tahtipuikon ilmaan. ”Valmiina…Tähdätkää…Tulta!”

 

Aseet yskäisevät miltei samanaikaisesti ja petturin paidanetumus räjähtää vereen. Laistajaretku kiemurtelee kuitenkin vielä kuvottavasti ölisten, joten aliupseeri ottaa pistoolin vyöltään, poistaa siitä varmistimen ja astelee sotilaallisen hillitysti, kengät hiekalla ritisten, ihmisraunion luokse. Kuin stanssaava työkalu hänen pistoolinsa iskee reiät laistajahirviön aivokoppaan ja ydinjatkokseen, ja hytkäyksellä ja nytkäyksellä laistajaraakio käy veltoksi ja hiljaiseksi.

 

Aliupseeri kääntyy nyt nuoriin päin, ja ensimmäisen kerran hänen huulillaan karehtii hillitty hymy. Hän kohottaa käden kunniantekoon, ja nuoret taputtavat hänelle tahdikkaasti ja ilman tarpeetonta teatterihenkeä. Hän taivuttaa päätään kuin kumarrukseen ja kääntyy miestensä puoleen. Jälleen kajahtaa ilmoille huuto: ”Eläköön Kuolema!” Laistajan raato lojuu luonnottomana kasana teloituspaalun edessä, vielä paalussa kiinni. Pyövelin miehet saapuvat nyt irrottamaan ruumiin ja nostamaan sen paareille. Pyöveli astelee hillityin askelin autoaan, mustaa ruumisautoa kohti. Sen kyljessä on pääkallo ja asiallinen teksti PYÖVELI – BÖDELN.

 

Teloitusväki poistuu ja nuoretkin palaavat autolleen – muistoa rikkaampina.